Jouko Leskelä
VALPPAANA KADULLAStreet photography on pohjimmiltaan vapaata näppäilyä. Mahdollisuuksien paljoudessa katukuvaaja kohdistaa huomionsa valikoidusti.
Oma tavoitteeni on esittää kuvia, joissa samanpariset tai eripariset henkilöt tai rakennetun ympäristön yksityiskohdat toisintuvat tai rinnastuvat keskenään. Katukuvani ovat järjestämättömiä tilanteita. En pyydä ketään tekemään jotakin näkemääni tapahtumaa tai liikettä uudestaan kuvaani varten.
Katuvalokuvauksen koordinaatit:
Katukuvauksella tarkoitetaan vapaata yhdistelyä sisältävää etukäteen järjestelemätöntä valokuvausta julkisilla paikoilla. Kuvien aiheina ovat pääasiassa ihmiset ja heidän välilleen syntyvät yhteensattumat.
Katukuvaaja on nimetön toimija, joka kuvaa useimmiten itselleen tuntemattomia ihmisiä. Katukuvaaja ei piiloudu, mutta ei myöskään yleensä esittäydy ja kysy lupaa kuvaamiseen.
Kiinnostavat katukuvat sisältävät pieniä merkitseviä yksityiskohtia, joita katsojan täytyy lukea kuvasta. Katuvalokuvaus on myönteishenkistä elämän tarkkailua. Pitkäjänteinen katuvalokuvaustyö voi saada dokumenttiluonteisen ajankuvamerkityksen, usein vasta vuosia kuvauksen päättymisen jälkeen.
Dokumenttivalokuvauksesta katukuvaus eroaa siinä, että dokumentaristi yleensä toimii yhteistyössä kuvattaviensa kanssa. Hän on saanut kuvaamiseen luvan. Se on mahdollista kysyä, koska kuvauksen kohteena on rajattu määrä henkilöitä, ei koko kaupungin väestö.
Taidevalokuvauksesta katukuvaus eroaa siinä, että näppäilijän havainnot eivät ole valokuvauksen vuoksi rakennettuja tilanteita. Katukuvat harvoin näyttävät etäännytetyiltä. Elämän merkkejä ei niissä ole eristetty alkuperäisiltä tapahtumapaikoiltaan.
Lehtikuvauksesta katukuvaus eroaa siinä, etteivät kuvatut tilanteet ole suuria ja tärkeitä tapahtumia, uutisia. Kuvat voivat olla suurten järjestettyjen asioiden liepeiltä, mutta pääasian vierestä tehtyjä huomioita.
Lehtien nykyisen nopean selausrytmin vuoksi lehtikuvan pääsanoma harvoin on pieni yksityiskohta. Tämän vuoksi katukuvia ei juuri julkaista lehdissä.
Historian mustavalkoiset siivet: Henri Cartier-Bresson ja Garry Winogrand
Vuonna 2004 elokuun toisena päivänä 95 -vuotiaana kuollut ranskalainen reportaasikuvaaja Henri Cartier- Bresson oli myös katukuvauksen vaikuttaja. Hän nimesi oivaltavan huomion "ratkaisevaksi hetkeksi". Hänen harmonisesti sommitellut, maailmaa eri puolilta näyttävät tilannekuvansa olivat kohteliaan herrasmiehen huomioita. Henrin kuvissa ihmiset näyttivät ilmeikkäiltä mutta silti arvokkailta.
Yli 30 valokuvakirjaa julkaissut Cartier-Bresson on vaikuttanut tyylillään lukemattomiin myöhemmin syntyneisiin valokuvaajiin. Huomaamatta ilman salamaa toiminut mestari myönsi hänestä tehdyssä dokumentissa, että hän joskus tunsi itsensä taskuvarkaaksi, kun kuvasi henkilöitä heitä häiritsemättä. Keväällä 2003 Pariisissa avattiin mestarin nimeä kantava säätiö ja museo.
Amerikan street photographyn uudistaja oli vuonna 1984 56 -vuotiaana keuhkosyöpään äkillisesti kuollut Garry Winogrand. Hän nosti kuvissaan pääasioiksi pienet merkitsevät yksityiskohdat. Sommitellullisesti hänen usein vinoon käännetyt kuvansa näyttivät pikemminkin hallittua kaaosta kuin Cartier-Bressonin kaltaista geometrista tasapainoa. Winograndin levottomissa kuvissa elämä näyttäytyi myös monta pykälää rosoisempana, hän ei kaihtanut näyttämästä surkuhupaisiakaan tilanteita.
Vauhdikas Garry jätti jälkeensä 2500 kuvattua kehittämätöntä 135 -koon filmirullaa, 6500 kehitettyä rullaa ilman pinnakkaisia ja 3000 rullaa pinnakkaisineen, mutta pääosin ilman merkintöjä kuvavalinnoista. Garryn tätä aiempi, parhaiden päivien tuotanto on Arizonan yliopiston kokoelmissa, joista valitut näyttelyt kiertävät parhaillaan maailmaa.
Tyylit ja tittelit uudistuvat
Viime vuosituhannen lopulla street photography koki suosionsa aallonpohjan. Suora näkymä ja pysäytetty hetki valokuvissa olivat harvoin esillä näyttelyissä ja kirjoissa.
Kiinnostuksen lisääntymisen ja ilmaisun muuttumisen hyvä esimerkki on Jeff Mermersteinin SideWalk -kirjan julkaisu vuonna 2000. Teoksen värikuvat ovat New Yorkin katujen elämästä. Näyttävien kokoaukeaman havaintojen tunnelma on tuokionomainen, hetket eivät ole toiminnan huippukohtia. Tärkeät täplät ovat kuvissa usein selkeästi aivan etualalla. Katukuvauksen perinteestä on jäljellä lämminhenkinen elämän monimuotoisuuden esittäminen.
Jeffin toinen kirja, No Title Here, on vuodelta 2003. Korostetusti kinoruudun muotoisessa teoksessa on valikoima tilanteita New Yorkin lisäksi muualtakin USA:sta.
Nyt merkitseviä yksityiskohtia on katsojan usein itse etsittävä eri puolilta kuvaa. Huolimatta ilmeikkäistä, salaman pysäyttämistä tapahtumista, kirjan esipuheen otsikko kuuluu: Ei ratkaisevia hetkiä. Kuraattorin teksti kertoo, kuinka elämän olosuhteiden tallentamiseen sitoutuneet kuvaajat siirtyvät katujen sijasta toimimaan kauppa- ja mukavuuskeskuksissa, stadioneilla, messuilla ja erikoistapahtumissa. Paikoissa, jotka nykyään kokoavat ihmisiä yhteen. Kansilehden sisätaitteessa kriitikko kirjoittaa Jeffin tittelin: näppäilytaiteilija, snapshot artist.
Oma katukuvaukseni
Vuonna 1995 aloitin pitkän tauon jälkeen uuden aikakauden katukuvauksessani. Perustava muutos kuvissani oli värien näkyminen. Tämä toi mukanaan materiaalien kokeilua ja valintoja. Myös kuvausvälineeni vaihtui usein.
Ensin vuonna 1995 kuvasin käsisäätöisellä Leica M6 -mittaetsinkameralla kinokokoon dialle. Valotuksen hankaluuden vuoksi siirryin seuraavana vuonna värinegafilmiin. 1997-98 käytössäni oli mittaetsinmallinen Mamiya6 rullafilmi kamera ja salama, molemmat auto- säädöissä. 1999 lainasin käyttööni Nikon kompakti digin ja 2000 siirryin takaisin kinofilmiin ja myös autovalotteiseen Contax G2 mittaetsinkameraan M6:n lisäksi.
Internet sivujen kanssa työskentely toi kuvavalintojeni apuvälineeksi tietokoneen, jolla kuvien selaus ja vertailu on kätevää. Kuvaukseni on edelleen filmipohjaista.
Arkienkelit näyttelyn kuvat olen itse vedostanut 24 x 36 mm:n filmiruuduista suurennuskoneella valokuvapaperille.
Pari tuntia kuvauskävelyä
Nykyään lähden asiakseni kuvauskävelyille, joiden ajaksi asennoidun olemaan mahdollisimman valpas. Puhtini pysyy päällä pari tuntia kerrallaan, tuloksena on 20 -100 kuvattua ruutua. Aloitan kuvaukseni jollakin helposti löydettävällä aiheella, kuten käsipuhelimen käyttäjillä.
Mikäli reitilleni osuu erityinen tapahtuma väenpaljouksineen, näppäilen siellä. Ajatusteni sopukoissa olevat pitkäaikaiset teemat täydentyvät uusilla kuvatuilla ruuduilla kuin ohimennen, kun eteeni osuu niihin liittyviä tilanteita.
Järjestetyt tapahtumat ja nimettävissä olevat aiheet tekevät puitteet, joissa uusien yhdistelmien huomaaminen minulle tuiki tutuissakin paikoissa helpottuu.
Nykyään olen myös koko ajan tietoinen kuvaamiseeni liittyvistä eettisistä velvoitteista. Vaikka julkisilla paikoilla saa kuvata lupaa kysymättä, kuvat eivät saa loukata niissä olevia ihmisiä. Usein minulta kysytty asia on, kuinka ihmiset suhtautuvat siihen, että kuvaan heitä. En ole joutunut ongelmatilanteisiin suomalaisten kanssa. Luonnollisesti kerron mitä teen, kun joku sitä minulta kysyy. Se tapahtuu harvoin.
Kaikki katukuvani ovat järjestämättömiä tilanteita. Jos kuvissani on jotakin arkisesta poikkeavaa, lavastettua, sitä ei ole rakennettu minun vuokseni. Ohjailuahan on jo oma siirtymiseni toiseen kuvauspisteeseen, sopivan taustan mukaan saamiseksi, mutta pääsääntöisesti en pyydä ketään tekemään jotakin näkemääni tilannetta uudestaan kuvaani varten.
Eräänlaista telepatia-sarjan ohjailua kyllä teen. Kun hyviä kuvan elementtejä on näkyvillä, mutta varsinainen juju puuttuu, alan toivoa, että sellainen tulee esille. Toiveen tai yllätyksen toteutuminen riippunee siitä, kuinka tarkkaan yksilöity on toiveeni, joka ajatuksen muodossa kulkee toteutuvien mahdollisuuksien aikaulottuvuudessa.
Toteutunut esimerkki:
Seisoin MM -pujottelija Kalle Palanderin suurin tarroin nimikoidun punaisen auton vieressä. Toivoin, että tulisipa tähän ihminen, joka kantaa punaisia suksia. Kohta auton vierestä todella käveli tupakoiva nainen kantaen kainalossaan uusia punaisia maastohiihtosuksia.
Ehkä punaiset pujottelusukset olisivat olleet liian yksilöity toive, enkä pohtinut toivoessani, että suksiakin on monenlaisia. Vain väri oli tärkeä.
Näppäämäni kuva ei silti onnistunut, en saanut maailmanmestarin nimitarraa selvästi näkyviin.
Eikä naisella ollut sauvojakaan mukana.
Internetistä löytyy runsaasti lisää esimerkkejä uudistuneesta katuvalokuvauksesta. Erityisesti www.in-public.com sivuston tekijät näyttävät ja kertovat mielenkiintoista uutta street photographyn alueelta.